Viimepostauksesta on aikaa reilu kaksi kuukautta. Kahteen kuukauteen mahtui paljon kaikkea, viimeiset viikot Palaiseaussa, ihana jouluinen Pariisi ja Suomeen paluu. Mennen muistelua ja tulevan suunnittelua. Au pair-perheen etsintää ja sen löytyminen. Satavuotiaan kotimaan juhlintaa, paljon sukulointia ja paljon kisuhaleja. Ihana joulu ja rauhallinen uuden vuoden alku. Vuoden vaihtuessa lyheni hiukset, uusi vuosi, uusi minä, tai jotain.
Tammikuun kahdeksantena päivänä palasin Pariisiin. Syksyn kauniit värit ja aurinkoiset päivät olivat kuukaudessa vaihtuneet lähes päivittäiseen sateeseen ja paljaisiin puihin. Seinessä on ylimääräistä vettä reilut neljä metriä, katuja on veden peitossa, ja kohonneen vedenpinnan takia näyttää siltä, että joen yli kulkevat sillat olisivat tippuneet metrejä alaspäin. On kylmää, harmaata ja sateista, mutta ilmassa tuoksuu silti kevät, linnut laulavat ja ne harvat aurinkoiset päivät tuntuvat lottovoitolta.
Asetuin aloilleni uuteen kotiini Antonyyn, vain seitsämän kilometrin päähän edellisestä kodista. Olen pikkuhiljaa totutellut uuteen au pairin elämääni, rakentanut päivärytmiä ja alkanut muodostaa ystävyyssuhteita. On hyvä olla taas täällä.
Nyt loppuu laiskuus ja alkaa kuluneen ajan kuvien blogiin siirto, pysykää siis kuulolla!
Oi rakas synnyinmaa. Suomeen oli kiva palata, kun tiesi, ettei tarvitse jäädä. Oli ihana halata omia rakkaita kissoja joka päivä kuukauden ajan, tavata niitä elämän tärkeitä ihmisiä joita ei maailmalla viilettäessä näe, ja syödä sitä maailman parasta ruokaa. Ruisleipää ja Fazerin karkkeja ei voita mikään, missään, ikinä. Suomiaikani kahden Pariisiajan välissä oli erittäin mukava. Juhlittiin satavuotista itseinäisyyttä ja vietettiin mitä ihaninta joulua. Välillä iskee Suomi-ikävä, mökkilaiturille ja Prisman leipäosastolle. Suomi on aina rakas, numero yksi, ja sinne on aina hyvä palata, mutta juuri nyt, olen onnellinen täällä.
